Todistelun ongelmia

Oikeudenkäynnissä tuomioistuimen on ratkaistava osapuolten välinen erimielisyys tuomiolla, joka sisältää osapuolten vaatimusten tueksi oikeudenkäynnin aikana esitettyyn todisteluun perustuvan ratkaisun. Riitelevät asianosaiset voivat olla monista asian yksityiskohdista ja tapahtumista erimielisiä siinä määrin, että käsiteltävänä oleva asia voi tuomioistuimen näkökulmasta tarkasteltuna sisältää kaksi lähes vastakkaista ja täysin toisistaan poikkeavaa totuusväittämää.

Tästä lähtökohdasta oikeudenkäynti etenee siten, että riidan osapuolet esittävät vaatimuksensa ja väitteensä sekä kaiken haluamansa todistelun niiden tueksi. Lopulta oikeus antaa asiassa oikeudenmukaisena pitämänsä ja kaikkeen esitettyyn aineistoon perustuvan tuomionsa.

Edellä lyhyesti kuvatun oikeudenkäyntimenettelyn peruspilari onkin osapuolten väitteidensä tueksi esittämä todistelu, johon tuomioistuimen tulee perustaa ratkaisunsa.

Kuvattu sinänsä selkeäpiirteinen oikeudenkäyntimenettely ei todistelun näkökulmasta tarkasteltuna kuitenkaan ole ongelmaton. Käsittelen tässä kirjoituksessa todisteluun liittyviä sellaisia epäkohtia, jotka voivat vaarantaa oikeudenkäynnin osapuolen oikeusturvan.

Todistelun sääntelystä

Todistelua koskevat lain määräykset sisältyvät oikeudenkäymiskaaren 17 lukuun.

OK 17:1 §:n mukaan asianosaisella on oikeus esittää haluamansa näyttö ja tuomioistuimen on arvioitava esitettyä todistelua perusteellisesti ja tasapuolisesti vapaalla todistusharkinnalla. OK 17:2 § sisältää määräyksen, jonka mukaan tuomio saadaan perustaa ainoastaan sellaiseen seikkaan, josta asianosainen on esittänyt uskottavan näytön.

Todistelua arvioitaessa merkityksellinen on oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 4 §, jonka mukaan käräjäoikeuden on tuomionsa perusteluissa selostettava, millä perusteella riitainen seikka on tullut näytetyksi tai jäänyt näyttämättä. Määräys koskee soveltuvin osin myös hovioikeuden tuomiota, OK 24:19 §.

Oikeudenkäynnissä osapuolen on esitettävä vaatimustensa perustaksi uskottava näyttö, jonka perusteella tuomioistuin voi ratkaista asian esitetyn vaatimuksen mukaisesti.

Tuomioistuimen on puolestaan tehtävä ratkaisunsa harkittuaan perusteellisesti ja tasapuolisesti todisteiden ja muiden seikkojen näyttöarvoa vapaalla todistusharkinnalla.

Näistä oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 ja 2 §:iin kirjatuista selkeän tuntuisista periaatteista huolimatta käytännössä ilmenee ongelmia lain tulkinnasta ja vapaan todistusharkinnan periaatteen soveltamisesta.

Vapaa todistusharkinta

Vapaan todistusharkinnan periaate tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että sen jälkeen, kun asianosaiset ovat esittäneet oikeudenkäynnissä haluamansa todistelun, voi tuomioistuin vapaasti arvioida, mikä näyttöarvo kullekin yksittäiselle todisteelle annetaan ja mikä esitettyjen todisteiden näyttöarvo on kokonaisuutena arvioiden. OK 17:1 § antaakin tuomioistuimelle käytännössä rajoittamattoman oikeuden arvioida esitetyn todistelun vaikutusta käsiteltävänä olevan asian lopputulokseen.

Vapaa todistusharkinta on positiivisesta näkökulmasta katsottuna hyvä lähtökohta arvioida tuomion perustaksi otettavaa todistelua, mutta asialla on negatiivinenkin puolensa. Vapaan todistusharkinnan sisältöä ei voida määritellä esimerkiksi lain säännöksin, koska etukäteen määriteltynä kysymyksessä ei enää ole harkinnan vapaus. Käytettäviä elementtejä vapaassa todistusharkinnassa ovat mm. tuomarin ammattitaito ja kokemusperäinen tietämys sekä looginen päättely. Tuomioistuin käyttää harkintavaltaansa joka tapauksessa sellaisella perusteella, josta asianosaisella ei ole mahdollisuutta saada tietoa. On mahdollista, että jokin tuomioistuimen vapaaseen harkintaan vaikuttava lähtökohta ei ole objektiivisesti arvioiden oikea ja näin ollen rajoittamaton harkintavalta voi johtaa esitetty todistelu huomioon ottaen virheelliseen lopputulokseen. Tämä riski on suurempi silloin, kun asian ratkaisee käräjäoikeuden yksi tuomari.

Mielestäni olisikin vähemmän ongelmallista oikeudenkäynnin osapuolen oikeusturvan näkökulmasta, mikäli vapaata todistusharkintaa tekeväksi tuomariksi nimitettävältä henkilöltä edellytettäisiin riittävän pitkää työkokemusta, jona aikana ammattitaidon ohella henkilön tuomarinviran hoitamiseen tarpeellinen elämänkokemuskin karttuu.

Uskottava näyttö

Tuomion perustaksi voidaan ottaa vain sellainen seikka, josta on esitetty uskottava näyttö.

Määritelmä ”uskottava näyttö” on hankala näennäisestä selkeydestään huolimatta. On vaikea määritellä yksiselitteisesti niitä edellytyksiä, joiden perusteella jokin asiakirja- tai henkilötodistelu taikka niiden yhdistelmä on uskottavaa tai mahdollisesti päinvastoin epäuskottavaa. Mikäli jostain riitaisesta seikasta esitetty todistelu on samankaltaista, voidaan helposti sanoa, että kyseisestä seikasta on esitetty uskottava näyttö.

Tilanne muuttuu olennaisesti, jos riitaisesta asiakohdasta esitetty todistelu on ristiriitaista. Tällöin tuomioistuimen on harkittava sitä, mikä osa ristiriitaisesta näytöstä on uskottavaa ja mikä epäuskottavaa.

Oikeudenkäynnissä esitetään todistelua tavanomaisesti jostain historiallisesta tapahtumankulusta, joka on riitautettu. Tyypillinen todistelun kohde on riitaisuus siitä, mitä aikanaan on jostain asiasta sovittu tai mitä siitä ei ole sovittu.

Uskottavuusarviointi kohdistuu useimmiten henkilötodisteluun. Oikeudessa kuultavan henkilön uskottavuuteen vaikuttavat käytännössä monet asiat. Henkilön ulkoinen olemus, tapa kertoa asiasta, kehonkieli, käyttäytyminen, oikeudenistunnossa tapahtuva jännittäminen, kielteinen suhtautuminen todistelutilanteeseen tai asenne, joka vaikuttaa toisen osapuolen hyväksi ja toista osapuolta vastaan, ovat muun ohella yksittäistapauksessa uskottavuusarviointiin vaikuttavia tekijöitä.

Kuultavan henkilön havaittavissa oleva arvomaailman erilaisuus verrattuna tuomarin arvomaailmaan voi vaikuttaa uskottavuusarvioon; ainakin alitajuisesti. Katson tarkoituksenmukaiseksi viitata USA:n korkeimman oikeuden jäsenten nimittämisprosessiin, joka kertoo sen, että tuomarin arvomaailmalla katsotaan olevan vaikutusta asioiden ratkaisuun. Esimerkki on kaukaa haettu ja on osa erilaista oikeusjärjestelmää kuin Suomessa, mutta mielestäni se on maininnan arvoinen.

Sellaisessa tilanteessa, joihin ei ole saatavissa riidanalaiseen tapahtumaan liittyvää ja tapahtuman ajankohtana laadittua asiakirja-aineistoa, on henkilötodistelulla ja sen uskottavuudella ratkaiseva merkitys asiassa.

Oikeudenkäynnissä kuultavan henkilön uskottavuuden arviointia ei voida ohjeistaa lainsäännöksin tai normein ja tuomioistuin voikin harkita uskottavuuden hyväksi katsomallaan perusteella vapaan todistusharkinnan osana.

Tuomion sisältö

Tuomion sisällölle annetaan melko väljät raamit OK 24:4 §:ssä, jonka mukaan tuomio on perusteltava. Lisäksi määrätään, että tuomiossa on selostettava, millä perusteella riitainen seikka on tullut näytetyksi tai jäänyt näyttämättä. Määräykset koskevat niin käräjäoikeuden kuin soveltuvin osin hovioikeudenkin tuomiota.

Laki antaa tuomioistuimelle melko laveat puitteet tuomion kirjoittamiseen erityisesti todistelun osalta.

Tuomioistuin voi todistelua arvioidessaan ottaen huomioon vapaan todistusharkinnan ja todisteiden uskottavuuden kirjata tuomioonsa laajasti sen todistelun, jota se pitää uskottavana ja jonka perusteella tuomioistuin päätyy vapaan todistusharkinnan kautta asiassa oikeana pitämäänsä lopputulokseen. Sen sijaan sellainen todistelu, joka ei tämän päätöksentekoprosessin mukaisesti tue tuomioistuimen näkemystä asian oikeasta lopputuloksesta, jää usein kirjaamatta tuomion perusteluihin tai sitä käsitellään suppeasti.

Varsinkin jälkikäteen ulkopuolisen tarkastelijan arvioidessa tuomion oikeellisuutta on objektiivisten päätelmien tekeminen hankalaa, mikäli tuomioon on kirjattu oikeuden harkinnan lopputulosta tukeva todistelu, mutta sitä vastaan puhuva todistelu on jätetty vähemmälle huomiolle.

Pelkästään tästä näkökulmasta arvioituna oikeudenkäynnin osapuolen oikeusturva heikkeni uudistettaessa oikeudenkäyntimenettelyä siten, ettei henkilötodistelua enää kirjata tuomioon tai asianosaisille toimitettuihin pöytäkirjoihin näkyviin.

Prosessuaalinen totuus

Oikeudenkäyntijärjestelmämme pyrkii riita-asiassa tasapuolisuuteen ja yhdenvertaisuuteen sekä totuuden selvittämiseen. Korkein oikeus on mm. erinäisiä todisteiden esittämisajankohtaan liittyviä ratkaisuja tehdessään korostanut sitä, että totuuden selvittäminen on tärkeämpää kuin muodollisten normien tiukka noudattaminen jokaisessa tilanteessa. On kuitenkin todettava, että tavoite saavuttaa riita-asioiden lopputulokseksi absoluuttista totuutta noudatteleva ratkaisu ei aina käytännössä toteudu.

Monitahoisessa ja paljon riitaisia kysymyksiä sisältävässä oikeudenkäynnissä, johon johtaneet tapahtumat sijoittuvat aikaan 5-10 vuotta ennen oikeudenkäyntiä, on usein hankalaa löytää sellaista asiakirja- tai henkilötodistelua, jonka voidaan katsoa johtavan riita-asian ratkaisemiseen absoluuttisen totuuden mukaisesti.

Mikäli todistelu osoittautuu vaikeasti hankittavaksi ja jää näin ollen vajavaiseksi ja jos tämä todistelu on ristiriitaista, joutuu oikeus edellä käsitellyn prosessin mukaisesti päättelemään sen, mikä on asian oikea lopputulos vapaasti todisteita harkiten ja arvioiden sitä, mitkä todisteet ovat uskottavia.

Edellä kuvatussa tilanteessa oikeuden tuomio saattaa poiketa absoluuttisesta totuudesta enemmän tai vähemmän ja tällöin tuomion sisällöksi vahvistetaan prosessuaalinen totuus.

Kysymyksessä on tässä tilanteessa erilaisiin päätelmiin ja arvioihin perustuva oikeudenkäynnin lopputulos, prosessuaalinen totuus, johon on päädytty muun ohella käyttäen vapaata todistusharkintaa arvioitaessa todistajien uskottavuutta ja joka on kirjoitettu näiden periaatteiden mukaisesti tuomioistuimen hyväksymien totuudellisuuteen vaikuttavia lähtökohtia noudattaen.

Arvioitaessa prosessuaalisen ja absoluuttisen totuuden suhdetta yksittäisessä oikeudenkäynnissä on otettava huomioon, että edellä kerrotuin tavoin päätöksentekoprosessissa voi olla virhe ensin todistajan uskottavuutta arvioitaessa, samalla virheellä voi olla kerrannaisvaikutus vapaassa todistusharkinnassa ja lopulta tuomioistuin voi kirjoittaa tuomion perustelut hyväksyttyään kuvatun virheen vaikutuksen siten, että tuomiosta näkyvä prosessuaalinen totuuskin poikkeaa siitä, mitä tosiasiallisesti oikeudenkäynnissä on toteen näytetty ja mitä ei ole todistettu.

Käytännössä tulee vastaan tällaisia tuomioita ja silloin tällöin on joutunut ajattelemaan jopa niin, että on ollut mukana sellaisessa oikeuskäsittelyssä, joka ei vastaa lainkaan sitä, mitä tuomioon on kirjoitettu. Nämä tapaukset ovat toki harvinaisia, mutta vuosikymmenien saatossa niitä on tullut vastaan useita kertoja – sekä päämiehelle että vastapuolelle edullisia.

Yhteenveto

Asiakkaansa etua ajavan asianajajan tehtävänä onkin oikeudenkäynnissä pyrkiä siihen, että tämä prosessuaalinen totuus vastaa mahdollisimman paljon niitä vaatimuksia, joita kyseinen osapuoli on riita-asiassa esittänyt. Tämä tapahtuu esittämällä mahdollisimman vakuuttavaa sellaista todistelua, jonka tuomioistuin voi hyväksyä uskottavaksi vapaan todistusharkinnan perusteella.

Vastapuolen todistelusta asianajajan tehtävänä on kiinnittää huomiota sellaisiin asiakohtiin, jotka vähentävät tuon todistelun uskottavuutta, ja vaikuttaa näin vapaaseen todistusharkintaan.

Oikeudenkäynnissä esitettävä todistelu onkin tärkein oikeudenkäynnin osaelementti riita-asian osapuolen oikeusturvan toteutumisen kannalta, joten todistelua on valmisteltava huolellisesti pyrkien hankkimaan kaikki käytettävissä oleva sellainen asiakirja- ja henkilötodistelu, jota tuomioistuin voi pitää uskottavana ja joka otetaan huomioon vapaassa todistusharkinnassa tuomioistuimen ratkaistessa käsiteltävänä olevaa riitakysymystä.